Savolainen Ukrainalainen sopimus

1. Auflage 2024
ISBN: 978-952-80-8669-7
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 292 Seiten

Siperian Tomskissa kasvanut ukrainalaissyntyinen jumalaisen kaunis Daria elää onnellisen mutta myrskyisen nuoruuden silloin, kun globalisoituva ja yhtenäistyvältä vaikuttava maailma tuntuu vielä turvalliselta. Mutta ihmissuhteissaan hän kokee katkeran pettymyksen toisensa jälkeen - kunnes hänen kestävyytensä pettää. Hän solmii ukrainalaisen diilin. Tapasin Darian Uralin takana Siperiassa aivan kuin sattumalta. Mutta pian en enää tiennyt, mikä oli sattumaa ja mikä ohjailtua teatteria. Daria oli todellinen nainen, kuin suloinen enkeli ja varsinainen piru samassa mutta niin jumalaisessa pakkauksessa! Kohtalo oli oikutellut hänen elämäänsä ohjaillessaan ja muokannut hänestä sen mikä hän nyt oli... Se oli heitellyt häntä kaukaisesta Siperian Tomskista Dubrovnikiin, Firenzeen, Indonesiaan, Ruotsiin ja Pietariin, kunnes hänen mittansa oli tullut täyteen ja hän oli lähtenyt hirvittävälle kostoretkelleen. Lopuksi hän oli palannut retkeltään kotikaupunkiinsa Tomskiin kasvattamaan pientä tytärtään. Mutta oliko monien miessuhteiden epäonnistumisen kosto tuonut hänelle rauhan? Vai oliko hän kostanut vain itselleen? Tämä on kertomus nuoren naisen raivokkaasta onnen etsinnästä ja kasvusta sekä mustasukkaisuuden tuhoisasta voimasta.

Vesa Savolainen on Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori, joka yli 60 maahan suuntautuneilla työ- ja lomamatkoillaan on syvällisesti perehtynyt maailman erilaisiin kulttuureihin ja elinympäristöihin. Venäjä ja Ukrainan historia ovat olleet hänen erityisen kiinnostuksensa kohteena, erityisesti nyt Ukrainan sodan aikana. Savolainen eli lapsuutensa ja kouluvuotensa itärajalla Ruokolahdella. Kouluaikanaan hän voitti vuoden 1960-61 Suomen kerhopoikakilpailun. Keskikoulun hän opiskeli itsekseen Kansanvalistusseuran Kirjeopistossa. Hän on aiemmin julkaissut kymmenkunta kirjaa, joista merkittävimmät ovat: Perspective of Information Systems (Springer-Verlag 1999), Verkkoteoria (Gaudeamus WSOY 2001) ja Vaelsimme poropoluilla (Myllylahti 2022). Lisäksi hän on julkaissut parikymmentä laajaa tieteellistä artikkelia kansainvälisissä aikakauslehdissä, yli sata artikkelia ulkomaisissa kirjoissa sekä seitsemän luonto- ja kalastusaiheista kertomusta kotimaisissa aikakauslehdissä ja Eränkävijä-kirjoissa.

Autoren/Hrsg.

Savolainen, Vesa

Leseproben

Sysipimeässä sielun yössä kello on aina kolme aamulla, joka ainut päivä. F. Scott Fitzgerald 1 Kun he olivat tulleet pienelle kivistä muuratulle sillalle, nainen keskitti kaikki voimansa ja löi miestä painavalla sähkölampulla ohimoon juuri kun tämä oli kummastuneena kääntymässä katsomaan häntä. Kun mies horjahti ja kaatui tippukiviluolan sillalle ja yritti nousta käsiensä ja jalkojensa varaan, niin äärimmäisen vihan täyttämänä nainen löi häntä vielä uudelleen ja uudelleen, useita kertoja. Hämmästynyt, vääristynyt ilme jäi miehen kasvoille. - Osasitko, miesparka, edes aavistaa, että lähtöaikasi tuli? Katsoessaan tämän verta vuotavaa päätä, nainen oli oksentamaisillaan kuten silloin joskus Pietarissa. Ja nopeana vastareaktiona syvälle haudatut ja puudutetut tunteet tulvahtivat myrskyaallon lailla pintaan. - Voi rakas... rakas! Mitä olenkaan tehnyt sinulle, nuoruuteni suurelle rakkaudelle! Tämä on aivan mieletöntä, mutta... mutta niin väistämätöntä. Kyyneleet vuolaina poskille valuen nainen istui hetken kivisellä sillalla miehen verinen pää sylissään, vaimeasti nyyhkyttäen ja hiljaa keinuen. Ajatukset karkailivat, menettivät jalansijansa. Aivankuin hän olisi matkustanut omassa muistissaan. Olisi jo jossakin muualla ja tarkastelisi tilannetta välimatkan päästä, toimettomaksi lamaantuneena todistajana. Ja silloin yhtäkkiä pelko iski häneen. Se tuli ensin kuin hiipien ja pujotellen äänettömän ja pimeän tippukiviluolan lattiasta kohoavien stalagmiittipylväiden välistä, mutta lähelle päästyään se iski viekkaasti takaapäin hänen kimppuunsa kuiskaten, että luolaan oli tulossa kokonainen turistijoukko. - Minä en koskaan ole ollut niin peloissani kuin nyt täällä pimeässä luolassa! hän vaikeroi. Mutta nyt oli toimittava nopeasti. Hän tajusi, että jos muita ihmisiä todellakin tulisi juuri nyt luolaan, tuskin mikään voisi pelastaa häntä. Miehen ruumis olisi piilotettava heti. Koko keho täristen hän tutki ja tyhjensi nopeasti miehen taskut ja otti takkinsa taskuun tämän lompakon ja kännykän. Hän tarttui miehen käsivarteen ja kieritti ruumiin alas sillalta. Alhaalta kuului loiskaus, kun se putosi veteen, ja loiskauksen kaiku kiiri tippukiviluolan pylväiköissä. Veteen? Hän ei ollut edellisenä iltana luolassa käydessään tutkinut rotkon pohjaa kunnolla eikä niin muodoin tiennyt sillan alla olevasta vedestä mitään. Hänen viimeisimpänä suunnitelmanaan oli ollut valella ruumis bensiinillä ja sytyttää se palamaan. Jos hän kaataisi bensaa myöskin tämän suuhun, voisivat hampaatkin ehkä tuhoutua niin, ettei ruumista voisi helposti tunnistaa. Ja savu täyttäisi isot luolastot ikuisiksi ajoiksi... Mutta nyt ruumis oli vedessä eikä se niin vain ollut poltettavissa. Äkkiä hän tajusi, että tämä voisi oikeastaan olla hänen kannaltaan hyvä asia, sillä kylmässä vedessä ruumis voisi säilyä pitkänkin aikaa mätänemättä ja hajuttomana. Ensi töikseen hän peitteli parhaansa mukaan sillalle jääneet verijäljet käytävän lattialta löytämällään hiekalla. Sen jälkeen hän meni ulos luolasta, hoiperteli portaiden yläpäähän ja tarkasteli hiljaista tietä. Parkkipaikalla oli ainoastaan hänen oma autonsa ja mikä parasta - taivas oli peittynyt pilveen ja hienoinen tihkusade oli alkamassa. Hän palasi pimeään luolaan. Hän ei ollut koskaan erityisesti pitänyt pimeästä, ja nyt hänen kammottava tehtävänsä, hiiskumaton hiljaisuus ja täydellinen pimeys manasivat luolan perimmistä sopukoista kaikki kauheimmat hirviöt vaanimaan häntä hänen selkänsä takana. Hitaasti ja vaivalloisesti, liukastumista varoen, hän pystyi ison taskulamppunsa valossa laskeutumaan alas rotkon pohjalle, missä hän näki miehen ruumiin puolittain kelluvan matalassa kirkkaassa vedessä kasvot alaspäin. Nainen joutui kahlaamaan polviin asti ulottuvassa vedessä päästäkseen ruumiin luokse. Hän uitti sen kallioseinämän viereen, missä vesi näytti olevan syvintä. Sitten hän pani lampun kädestään läheiselle kivelle ja alkoi peittää ruumista kivilohkareilla, joita onneksi löytyi rotkon pohjalta runsaasti. Louheikossa liikkuminen oli vaikeaa ja hidasta eikä lampun valo tuntunut oikein hyvin riittävän. Kylmä vesi, joka ulottui ajoittain hänen polviensa yläpuolelle, sai hänet värisemään vilusta ja hänen jalkansa kangistumaan, mutta hänen oli jatkettava synkkää työtään. Vähän väliä hänen oli pysähdyttävä kuuntelemaan, kuuluisiko käytävästä mahdollisesti luolaan saapuvien ihmisten puheita ja askelia. Koko ajan hänen oli pysyteltävä varuillaan ja valmiina sammuttamaan lampun ja piiloutumaan sillan alle. Terävät kivet repivät hänen hyvinhoidetut kyntensä ja pehmeät sormenpäänsä hajalle, ja niistä alkoi vuotaa verta. Mutta kipua hän ei enää tuntenut veden kylmyyden vuoksi. Tunto oli kadonnut sekä käsistä että jaloista. Irtonaiset kivet alkoivat loppua ruumiin lähistöltä, ja niitä oli etsittävä entistä pitemmän matkan päästä. Pitkän vaivalloisen ahertamisen jälkeen hän lopulta oli tyytyväinen aikaansaannokseensa. Oli jo aikakin, sillä lampun valo oli alkanut jo kauan sitten hiipua ja täydellinen pimeys oli valtaamaisillaan luolan. Kylmyyden ravistaessa häntä läpikotaisin hän vielä kerran katsoi vedessä olevaa kivikasaa, joka peitti ruumiin kokonaan alleen. Hän veti syvään henkeä ja huokasi ja mutisi itsekseen: - Tämä oli onnellinen päivä sinulle siihen asti kun kuolit. Sinä luulit viime hetkeen asti tyytyväisenä, että pääsisit minusta nyt eroon ja kaikki kääntyisi hyväksi. Mutta minä kohtelin sinua kuin tarpeettomaksi tullutta koiraa, josta minun piti päästä eroon ja jonka aioin lopettaa ja haudata. Hänen jalkansa olivat jääkylmät, tunnottomat ja jäykät, kun hän vaivoin kompuroi rotkosta ylös pilkkopimeään käytävään, sillä lampusta oli jotain apua enää vain hetkisen, jos sen välillä sammutti kokonaan joksikin aikaa. Hän vapisi kauttaaltaan ja yski kunnes kyyneleet alkoivat valua silmistä. - Alkukantainen raakalainen tulossa ulos luolasta, hän hymähti itselleen katkerana. - Sivistyksen pariinko entiseen helvettiin minä olen jälleen tulossa vaiko menossa takaisin turvalliseen kotiin Siperiaan? Hitaasti hän hoipersi puuskaisen tuulen ja sateen lävitse alas autolleen. Hänestä tuntui siltä kuin säänmuutos olisi vastannut hänen sisimpäänsä tunkevaa tuskaa. Hän tunsi olleensa maanalaisessa helvetissä. Ikuisuudessa ei voinut laskea aikaa. Monta tuntia oli varmaankin kulunut, sillä ilta alkoi hämärtyä ja peittää turvalliseen kätköönsä jo vähäistä sisäistä helpotusta tuntevan murhaajan toimet. Hän käynnisti auton moottorin. Kun se oli ollut hetken päällä, hän käynnisti lämminilmapuhaltimen ja pani termostaatin ja tuulettimen täysille. Hän riisui likomärät ja likaiset kengät, takin ja verisen hameen ja puki laukusta ylleen pitkät housut ja kuivat kengät. Hän oli aivan turtana. Meni kotvan aikaa, ennenkuin lämmitin alkoi puhaltaa kuumaa ilmaa hänen kangistuneille ja kylmästä sinertäville jaloilleen. Hän kääri pehmeisiin nenäliinoihin kivien raatelemat verta tihkuvat sormenpäänsä, joita nyt pakotti armottomasti ja joissa tuntuivat oman sydämen sykkeet. Hänen kätensä vapisivat. Vuolaat äänettömän itkun kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja puhtaanvalkoisille housuilleen niin, että hänen ihonsa kuulsi läpinäkyväksi muuttuvan kastuvan kankaan alta. Kauan hän lepäsi ohjauspyörään nojautuen ja antoi auton ilmastointilaitteen synnyttämän ilmavirran...