Roth Myrkkyä

ja kossua
1. Auflage 2021
ISBN: 978-952-80-7919-4
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 292 Seiten

Yksityisetsivä Sakari Korppi löytää kotinsa kulmilta Helsingin Kruunuhaasta talvipakkaseen hyytyneen nuorukaisen. Tapausta selvitellessään hän tutustuu Virosta Suomeen vyöryneeseen paritusbisnekseen. Asia mutkistuu entisestään, kun etelänaapurin rikolliset käyvät kovistelemaan kuolleen miehen sukulaisia, ja tämän pikkuveli näyttää eläinlääkärityttöystävineen heille, kuinka Suomessa syötetään sikoja.

Max Roth on koulutukseltaan elokuvataiteen maisteri ja työskennellyt sekä mainoselokuvissa että kotimaisissa ja kansainvälisissä kokoillanelokuvatuotannoissa tuotantopuolella tehtävissä apulaisohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana sekä elokuva-alan opettajana.

Autoren/Hrsg.

Roth, Max

Leseproben

1.
Ovikello soi. Sakari Korppi hätkähti. Hän ei odottanut ketään vieraaksi. Eikä postikaan kulje tähän aikaan, koska oli viikonloppu. Soittaja ei myöskään voinut olla alakerrassa asuva naapuri, neiti Apaja, sillä nainen oli juuri eilen lähtenyt käymään vanhempiensa luona Hangossa. Ritva aikoisi viettää siellä peräti pari viikkoa. Niinpä Korppi päätti olla menemättä avaamaan rapunovea. Hän lirutteli juuri Koskenkorvaa normaalipullosta muoviseen taskumattiin keittiönsä pöydän äärellä eikä halunnut keskeyttää tarkkuutta vaativaa työtään, vaikka yllättävä ovikellonsoitto saikin käden heilahtamaan, ja Kossua lirahti vahakankaiselle pöytäliinalle. Sakari kuunteli hetken aikaa, ja koska ovikello ei soinut uudestaan, hän jatkoi muovimatin täyttämistä. Korppi oli käynyt juuri ennen joulua edestakaisin työmatkalla Tallinnassa ja tuonut sieltä useamman laatikollisen tuota suosikki väkijuomaansa. 1/3 osa litran muovinen taskumatti oli hankittu syksyllä oman talon Alkosta, ja putelin tyhjennyttyä hän oli täyttänyt sitä jatkuvasti isommista lesteistä, sillä matin kokoisia pikkupulloja ei yksinkertaisesti kannattanut ostaa, jos Kossua kului hiukankin enemmän. Sellainen tulisi turhan kalliiksi. Sen sijaan muovimatti oli arkikäytössä kätevä keveytensä takia ja mahtui hyvin pikkutakin povitaskuun, sillä työssään yksityisetsivänä Sakari Korppi pukeutui mielellään bleiseriin, koska se loi hänen hahmoonsa asiallisuutta sekä ripauksen ammattimiehen arvovaltaa. Juuri kun taskumatti tuli täyteen, ovikello soi uudelleen. Nyt viinaa ei ehtinyt loiskahtaa pöydälle ja hän pyyhkäisi siitä edellisenkin lirauksen sieniliinalla ja jäykistyi kuuntelemaan. Eteisen rapunoven suunnalta ei kantautunut kuitenkaan mitään ääniä. Korppi ei odottanut ketään vieraita, joten ei mennyt avaamaan, sillä täällä Kruununhaassakin, Helsingin keskustassa, liikkui nykyjään kaikenlaista väkeä. Jotkut talon asukkaat vastasivat alaoven summereihin ja joskus rappuun tunki sekalaista saarnamiestä sekä pummia. Sen jälkeen, kun rajat itään aukesivat ja myöhemmin, kun pakolaisiakin alkoi vyöryä rajojemme yli, myös ulkomaalaisia kerjäläisiä ilmestyi soittelemaan ovikelloa. Näitä hän oli joutunut patistelemaan ja kovistelemaankin ulos porraskäytävästä. Ei sen puoleen, että Korppi olisi pelännyt fyysistä yhteenottoa, mutta siinä kun yleensä kävi aina jommallekummalle osapuolelle enempi vähempi ikävästi, eikä kenenkään hätyytteleminen ollut moisen huonon muiston väärti. Ovikello ei soinut enää kolmatta kertaa. Korppi otti suuremmasta Koskenkorvapullosta aimo kulauksen, jonka nielaisi ja ähkäisi, pyöräytti korkin kiinni ja laittoi Kossun jääkaappiin. Hän sulki myös muovimatin ja työnsi sen tuolin selkänojalla lepäävän pikkutakkinsa oikeaan povitaskuun. Kossuryyppy kilautti aivokoneistoa ja etsivä päätti käydä vilkaisemassa, mikä siellä rappukäytävässä oli hätänä. Mutta ei oven takana ketään ollut. Hän astui porrastasanteelle ja kurkisti kaiteen lomasta sekä ylä- että alakertaan, joissa ei näkynyt mitään liikettä. Korppi kuunteli hetken aikaa. Oli aivan hiljaista. Joko soittelija oli kadonnut johonkin asuntoon tai häipynyt rapusta, Korppi ajatteli ja vetäytyi takaisin asuntoonsa. Koska kello lähenteli yhtä iltapäivällä, etsivä päätti lähteä syömään samassa korttelissa sijaitsevaan saksalaiseen ruokaravintolaan. Hän kietaisi keittiön tuolilta harmaan villaisen pikkutakin vaalean puuvillapaitansa päälle ja työnsi eteisessä jalkansa talvinilkkureihin. Sakari otti naulakosta ylleen ruskean mokkaturkkinsa, sillä oli tammikuu ja keittiönikkunan lämpömittarin mukaan ulkona pakkasta alle miinus kymmenen astetta. Vielä hän tarkisti, että lompakko ja taskumatti olivat mukana. Korppi haroi eteisen peilin edessä molemmin käsin tuuheita, vaaleita hiuksiaan, kampauksenomaiseen muotoon, vaikka se olikin turhaa, sillä hänen hiuspehkonsa asettui luonnostaan isoille laineille, joissa oli jakaus vasemmalla puolella päätä, ja pari paksua kiharaa karkasi aina otsalle hänen jäänsinisten silmiensä yläpuolelle. Ennen lähtöä ulos asunnostaan, Korppi kuunteli vielä hetken, oliko porraskäytävässä ehkä joku. Hänen ovessaan ei ollut ovisilmää, sillä sellaisilla ei tehnyt mitään. Niistä oli turha kurkistella, koska tuollaisten linssien läpinäkyvistä hahmoista ei koskaan saanut juurikaan selvää. Vieraat sen sijaan huomasivat, että asukas oli kotona, ja alkoivat vaan entistä vaativammin kilkutella ovikelloa. Korppi avasi oven, eikä porraskäytävässä ketään näkynyt. Sakari sulki asuntonsa ja lähti portaita alakertaan, sillä hänen rapussaan ei ollut hissiä. Hän asui rakennuksen toisessa kerroksessa ja olikin sitä mieltä, että hissin puute oli yksi hänen hyvän kuntonsa salaisuuksia. Toinen oli eittämättä Kossu ja kolmas se, että hän lopetti kaksi viikkoa sitten, uutenavuotena, tupakanpolton. Joku suositti hänelle ehdottomasti Nicorettiä, mutta se maistui aivan paskalle, joten hän lopetti tupakanpolton noin vaan, ykskaks. Taktiikka oli yksinkertainen. Hän oli joulunpyhien ajan maistellut, miltä rööki oikeasti maistui, ja tullut siihen tulokseen, että sehän maistui hirveältä! Hän oli pettänyt tuossa asiassa itseään kolmekymmentä vuotta, sillä aloitti tupakoinnin kolmetoistavuotiaana. Tosiasiassa hän oli aina tiennyt, ettei tupakoinnin lopettaakseen tarvita mitään poppakonsteja. Eihän hän ollut koskaan elokuvateatterissakaan, tai enää ravintoloissakaan polttanut, joten lopettamisen onnistuminen ei vaatinut mitään muuta kuin sen ajatuksen, kuinka helvetisti se maksoi ja kuinka paskalta se maistui. That's it! Nyt oli siis kulunut jo kaksi viikkoa, eikä hänen tehnyt mieli lainkaan röökiä. Puhumattakaan mistään vierotusoireista. Niitä ei yksinkertaisesti ollut. Tai sitten hän ei huomannut niitä. Kaikki hysteria röökaamisen lopettamisen vaikeudesta on lääketeollisuuden lobbaamaa kusetusta ja nikotiinituotteiden myynti tuolle teollisuudenalalle helvetinmoinen rahasampo. Näitä ajatellessaan Korppi oli loikkinut portaat alakerran kadunovelle ja huomasi taas, kuinka fiksua tuollainen itsensä psyykkaaminen oli. Rööki siis maistui aivan skeidalle, eikä sellaista ihmisen yksinkertaisesti voinut tehdä mieli. Piste. Astuessaan ulos rappukäytävän ovesta Kruununhaankadulle, jonka jyrkässä mäenrinteessä hänen kotiportaansa sijaitsi, Korppi huomasi oudon mytyn porrasaskelmien vieressä, lumihangessa. Hän tarttui kaiteeseen ja vilkaisi korokkeen juurelle. Siellä makasi mies selällään, aivan kuin se olisi juuri pudonnut täältä tasanteelta kaiteen yli rakennuksen kivijalan juureen. Korppi loikki portaat jalkakäytävälle ja harppoi lumihangessa makaavan miehen luokse. Sen ruskeat silmät seisoivat päässä, tuijottaen taivaalle, mitään näkemättä ja suukin oli auki. Etsivä kumartui nuoren, tummatukkaisen miehen puoleen ja koitti sormella tämän kaulavaltimoa. Ei sykettä. Mies oli tajuton tai kuollut. Kinoksessa, johon henkilö oli porraskaiteen yli keikahtanut, oli lunta varmaankin pari metriä, ja kun Korppi yritti painella miehen rintakehään uutta virtaa, etsivä tajusi, ettei onnistuisi, sillä vainaja vajosi yhä syvemmälle hankeen. Korppi yritti hetken aikaa kaikkensa, mutta lysähti sitten ruumiin viereen hankeen istumaan, kunnes huomasi miehen kädessä käyntikortin. Etsivä veti sen varovasti irti kuolleen näpeistä. Se oli oikeustieteen kandidaatin Sakari Korpin, eli hänen itsensä harvinaisempi nimikortti, jossa oli myös kotiosoite. Sakari vaihtoi asentoaan ja astui miehen toiselle puolelle, niin että näki tämän kasvot. Ne olivat tutut. Samassa hän muisti, missä oli tyypin tavannut. Laivalla, Tallink Silja Linen M/S Starilla, yläkannen baarissa, tullessaan jouluaaton aattona takaisin ikimuistoiselta...