Rimminen Nenäpäivä

1. Auflage 2014
ISBN: 978-951-851-502-2
Verlag: Kustannusosakeyhtiö Teos
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 233 Seiten

Mikko Rimmisen kolmas romaani Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta. Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy. Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Talous tutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja. Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa. Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi. Mikko Rimminen on kirjoittanut uskomattoman hellän, jysäyttävän surumielisen ja tolkuttoman hauskan kertomuksen ihmisrakkaudesta. Ihminen on lämpöhakuinen ohjus. Niin on Irmakin. Hän tarttuu toimeen, toimi vain on väärä. Koskaan ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu naista näin verbaalisena olentona ja haikean hellästi. Mikko Rimmisellä on nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa. Nenäpäivä voitti vuoden parhaalle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon 2010.

Mikko Rimminen (s. 1975) on helsinkiläinen kirjailija. Vuonna 2004 ilmestyi Rimmisen läpimurtoteos Pussikaljaromaani, joka voitti Kalevi Jäntti -palkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana. Pussikaljaelokuva, Ville Jankerin ohjaus Mikko Rimmisen esikoisromaanin ja käsikirjoituksen pohjalta, sai ensi-iltansa vuonna 2011. Rimmisen toinen romaani Pölkky oli sekin arvostelumenestys ilmestyessään 2007. Finlandia-palkinnon Mikko Rimminen sai romaanistaan Nenäpäivä, joka ilmestyi syksyllä 2010. Teoksesta sovitettiin myös samanniminen näytelmä Kansallisteatteriin.

Autoren/Hrsg.

Rimminen, Mikko

Leseproben

Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräis-toiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli. Ei siinä mitenkään ylitsevuotavan onnellinen tietenkään ollut, vain kevyt ja jotenkin lehtevä. Mikään ei varsinaisesti eronnut tavallisesta. Heräsin, kävin Hakaniemen hallissa, istuin torilla kahvit, palasin kotiin, laitoin ruokaa, söin, plarasin lehteä, pesin pyykin, kävelin Linnunlaululle ja takaisin, nuokuin hetken telkkarin ääressä, laittauduin yöpuulle. Kaupoilla ja kahveilla ei paljon tullut puheltua, ei sillä että siinä olisi rupattelua kaivannutkaan, ei vain ollut sellainen olo, ei tarvinnut yrittää, istua kahviteltan nurkassa miettimässä että pitäisi mennä sanomaan emännälle jotain sisältörikasta säästä. Niin siinä tuli sitten lähinnä käveltyä ja istuskeltua, katseltua torilla ympärillensä, oikeastaan ihan mitä hyvänsä: Ohi kulkevia ihmisiä ja niiden monimuotoisia kantamuksia, jokapäiväistä puliukkoa joka oli joka päivä menossa tapaamaan äitiä ja tarvitsi joka päivä jokaiselta vastaantulijalta bussirahaa; valtavaa tulipunaista kalakauppiasta joka ryhtyi itse tinkimään jos asiakas ei ymmärtänyt omaa parastaan; kahvilanrouvan jotenkin kodikkaankiiltävää olemusta ja mittavaa syylää nenänvarressa; kukkakojun kuivettunutta naisihmistä joka sitoi hämmästyttävän taidokkaita kimppuja siitäkin huolimatta, että sen oikeasta kädestä puuttuivat keskisormi ja nimetön. Toisinaan unohduin pitkiksi ajoiksi seuraamaan lokkeja ja varpusia, joiden sinälläisestä yhdentekevyydestä riitti katsottavaa yllättävän pitkäksi aikaa, vähän niin kuin olisi silmännyt välinpitämättömästi jotain loppuyön joutavaa autourheilukilpailua tai musiikkivideota. Riitti että oli pomppimista ja pyrähtelyä, liikettä. Kerran tuli vietettyä hyvin pitkä kymmenminuuttinen tuijottamalla mukulakiveen liiskaantunutta, mustaksi tallattua purkkaa ja miettimällä että kuinka monta vuotta se siinä oli odottanut kaapijaansa. Ja pakko se oli siitä irti saada. Rupesin nyhtämään sitä irti ensin muovilusikalla ja sitten, kun apuväline katkesi, avaimella. Kun viimein sain klähmän irti, heitin sen roskiin. Sitten olin jo matkalla kotiin. Olin ostanut broilerinmaksaa, perunaa oli kotona ja kastikeaineksia niitäkin, kermaa ja sipulia, paljon muuta ei maksakastike tarvitse, nälkä oli jo kova ja janokin, kahvista ei ollut ollut nesteyttäjäksi ja teltasta oli muutenkin tullut kiire pois sen purkanronkkimisoperaation jälkeen. Kävelin Säästöpankinrantaa pitkin kohti niemenkärkeä ja kotitaloa, kun äkkiä tuli hapero olo ja piti istua penkille. Meri näytti rasvaiselta ja jotenkin voidemaiselta ja siinä peilehti taivas. Yksinäisestä pilvestä vedenpinnassa pullahti esiin sorsa niin kuin taivaanhattara olisi tuosta vain synnyttänyt sellaisen omasta syntymäihmeestään tyystin välinpitämättömän vesilinnun. – Onksteilläkaikkiokei? joku kysyi. Nostin katseen hiekasta, jonka jäyhän muotokirjon tarkasteluun tajusin samassa keskittyneeni jo tovin pitääkseni ajatukset poissa heikosta olosta. Edessä seisoi kaksi ylimeikattua ja alipuettua teinityttöä, joista jäi päällimmäiseksi mieleen tyyntä merenpintaa vasten piirtyvä mieletön vaaleanpunaisuus. Räpiköin aikani kyvyttömyydessä sanoa mitään. Hetken olin jo vähällä ärähtää ilmoille jonkin taivastelman nykynuorison epäilyttävästi kohenneista käytöstavoista, mutta en sitten kuitenkaan osannut, välillä on vain mahdoton kuljettaa huulille asti kaikkea sitä vaahtoa, joka ajatuksissa poksuu. Onnistuin kuitenkin huokaisemaan ja sanomaan, että on. Teki mieli lisätä perään kiitos, mutta äänteet kuivettuivat jonnekin kurkunpäähän. Ne istuutuivat molemmat siihen penkille, viereen, heittivät säärtä polven yli ja rupesivat poreilemaan nuoruuttaan. Ensimmäinen selitti toiselle jotain sekavaa jostain Maxista ja parista muusta hahmosta joilla oli käsittämättömät lempinimet, Siis mä en tajuu, Siis voi ei, Ja arvaa mitä se sit, No mitä, No sit se sano et mullon tosi hyvät, Siis oikeesti, Siis mä olin ihan et hä, Älä viitti, Ja sit mun kajalit levis, Eikä, Oikeesti. Minä istuin penkin päässä turvahakuisessa kippurassa ja kuuntelin aikani mutta aloin pian turtua ja ikään kuin liukua johonkin ajatuksettomaan sumuun. Havahduin kuitenkin äkisti sen kaiken vaakunnan keskelle revenneeseen hiljaisuuteen ja käänsin päätä niin varoen kuin pystyin. Tytöt istuivat yhä samanlaisissa asemissa, mutta katselivat nyt jonnekin veteen haaveellisen näköisinä kuin vanhukset. Sitten lähempi niistä kääntyi kohti, hymyili ja muotoili pinkkien huultensa välistä kolme pyöreää, ystävällistä sanaa kuin sarjan purkkapalloja: – Kaunis ilma tänään. Hyvätapaisia nuoria ne olivat nämäkin, jollei nyt ollut kysymys siitä v-jutusta, tai siis vittuiluksihan sitä kai nykyään ihan suorasanaisesti nimitetään parhaaseen katseluaikaankin. Mietin, mitä kuvailevaa ja miksei jotenkin sisarellistakin voisi nyt sanoa kaikesta säästä siinä ympärillä. Sain sanotuksi, että niin on. Tytöt katsoivat tovin odottavaan tapaan. Kun ne sitten ilmeisesti totesivat, ettei minusta ole mihinkään sen monisanaisempaan, jatkoi toinen, se kauempana istuva, saman teeman puitteissa: – Ei niinku tunnu vielä yhtään syksyltä. – Ei niin, sanoin niin nopeasti että säikähdin itsekin, mutta sitten en taaskaan keksinyt mitään jatkoa vaan rupesin hieroskelemaan kämmeniä yhteen. Suorassa kuulaassa auringonpaisteessa ne näyttivät melkein läpinäkyviltä, kädet, pieniltä kirkkailta nestepusseilta joissa lillui solmuisia suonia ja kaitoja luunpalasia. Tytöt eivät kuitenkaan mitenkään häkeltyneet, vaan seuraavaksi lähempi niistä nasalsi että meillon hyppytunti ja katsoi sitten taas jotenkin haaveksivasti Eläintarhanlahdelle. – Ihanaa ku on hyppytuntei. – Vähän niinku sais vielä elää kesää, toinen sanoi. Sitten se kurkisti lähemmän nuoren takaa ja katsoi silmiin ja kysyi: – Onks teil niinku lomaa vai oottekste eläkkeel jo tai jotain? Tapitin sen lähempää silmää, jonka ympärillä kasvoi takkuista ja paakkuista maskaraa kuin orjantappuraa. Sen pään takana lahden toisella puolella luotijuna ryömi hitaasti kaupungista poispäin, näytti siltä kuin se olisi uponnut tytön vasempaan korvaan ja puikahtanut oikeasta ulos. Viimein sanoin: – En. – Okei, lähempi sanoi venytetysti niin kuin sana olisi ollut kuminauhaa. – Tai oikeastaan, aloitin sitten kun tuli äkkiä sellainen olo, että olin kuulostanut töykeältä ja katkeralta. Sitten en keksinyt enempää. Parin aivan liian pitkän sekunnin päästä oli pakotettava itsensä jatkamaan: – Oikeastaan minä olen vähän niin kuin puolipäivätöissä. – Eipä vähän luksusta, penkin päässä istuva teini sanoi vilpittömän kuuloista ihailua äänessään. Ne hymyilivät molemmat. Kun hymyilylle ei sitten tullut loppua, aloin hermostua. Ryhdyin kopeloimaan laukkua suurieleisellä tarmolla ja kahinalla, tunnustelin sormien välissä nuljuvaa broilerinmaksapussia, hypistelin kukkaroa, puhelinta ja kalenteria ja rupesin sitten nyhtämään papereita nipuittain syliini ja lehteilemään niitä kuumeisesti, olin tulostellut niitä nipun pari päivää aikaisemmin. Rypistin otsaani luullakseni miettiväiseen tapaan. Kostutin kielellä sormia ja hain esiin uuden sivun ja vilkaisin tyttöjä ja onnistuin vielä jollakin tapaa hymyilemään; ne nyökäyttivät päätään samanaikaisesti niin kuin niitä olisi ohjailtu siimoilla. Yhtä kaikki siinä ymmärrettiin toisiamme: tärkeitä papereita, oikeaa työtä. Ripaus luksusta. Jatkoin rapistelua. Vierestä alkoi taas kuulua kiihkeää, nenä-äänistä pulinaa. Tuuli kahautteli roskia jaloissa, Kallion korkeuksissa älähti paloauto ja venyi sitten valituksineen jonnekin kauas. Juttutuvan terassilla kesä oli saanut jatkoaikaa, joku humalikko mylvi dirlandaata siivottomilla uudissanoilla. Takana Säästöpankinrannan ajoradalla miesääni toivotti jollekulle hyvää loppuelämää, jonka jälkeen kaiken sinetöi autonoven lopullisenkuuloinen lumpsahdus. Kohta en enää kuullut mitään. Tuijotin papereita, selasin liuskoja raivokkaasti edestakaisin. Epämiellyttävä varmuus alkoi levitä rinnasta varpaita ja sormenpäitä kohti niin kuin sydän olisi äkkiä ruvennut pumppaamaan jääkylmää bensaa. Vasta nyt ymmärsin, kuinka sekavia ne kysymykset Keravalla olivat olleet. Kodinpitoahan ne olivat enimmälti sivunneet, se oli tietysti ollut ihan luonteva aihepiiri aloittaa, mutta aika hatustakiskottuja ne olivat olleet, kysymykset, sellaisia kuin että syöttekö jugurttia tai että montako kertaa viikossa saunotte, ja kerranhan se tietysti saunoi, Irja, niin kuin kai suurin osa muistakin ihmisistä. Mutta kun niitä uusia kysymyksiä nyt katseli, niin verrattomasti uskottavammiltahan ne näyttivät. Monenko puhelinoperaattorin liittymiä perheeseenne on hankittu? Kuka taloudessanne päättää siivousvälinehankinnoista? Asioitteko mieluummin lähikaupassa vai automarketissa? Ja jos vastausvaihtoehtoja oli vielä useampia, niin sitä parempi. Lopputulos joka tapauksessa oli se, että ne kaikki vanhat kysymykset alkoivat hävettää. Päässä tuntui jotenkin ylikuumenneelta. Ja kun vierestä sitten rupesi...