Rimminen Hippa

1. Auflage 2014
ISBN: 978-951-851-595-4
Verlag: Kustannusosakeyhtiö Teos
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 176 Seiten

Hippa on kertomus kahdesta veljeksestä, jotka pyrkivät työskentelemään muuttomiehinä hämäräväkeen sekaantuneen, antikvariaattia näennäisesti pitävän äitinsä ikeessä. Monin tavoin epäonnisen muuttorupeaman jälkeen veljekset ajautuvat tyystin toisenlaiselle työkomennukselle, jos kohta yhtä sekakäyttötilaisina kuin edelliselläkin kerralla. Iäkäs Transit täyttyy kehitysvammaisista ja kohtalokkaista nuorista naisista. Kauhtuneen pikkubussin ikkunasta Helsinki ja Uusimaa näyttäytyvät pelkkinä olosuhteina. Isävainaan velkojen tähden ammattirikollisten haltuun päätyneessä rengashallissa puolestaan on jatkuvasti käynnissä jokin uhka tai riesa. Veljekset kuitenkin rakastavat toisiaan niin kuin veljekset rakastavat: sanoin ja rystysin. Päihteisyyttään ja osaamattomuuttaan he myös päätyvät tärvelemään töitä, joiden toimeksiantajina on aivan liian vaarallisia ihmisiä.

Mikko Rimminen (s. 1975) on helsinkiläinen kirjailija. Vuonna 2004 ilmestyi Rimmisen läpimurtoteos Pussikaljaromaani, joka voitti Kalevi Jäntti -palkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana. Pussikaljaelokuva, Ville Jankerin ohjaus Mikko Rimmisen esikoisromaanin ja käsikirjoituksen pohjalta, sai ensi-iltansa vuonna 2011. Rimmisen toinen romaani Pölkky oli sekin arvostelumenestys ilmestyessään 2007. Finlandia-palkinnon Mikko Rimminen sai romaanistaan Nenäpäivä, joka ilmestyi syksyllä 2010. Teoksesta sovitettiin myös samanniminen näytelmä Kansallisteatteriin. Romaani Hippa ilmestyi vuonna 2013. Rimminen on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa sekä kirjan Hämärä luonto (Tammi 2001) yhdessä Kyösti Salokorven kanssa. Hänen teoksiaan on käännetty yli kymmenelle kielelle.

Autoren/Hrsg.

Rimminen, Mikko

Leseproben

OLI SUNNUNTAI. Sameaan tuulilasiin ilmestyi rosoreunainen aukko, ja ennen kuin maailma siellä jossain ulkona ehti esittäytyä, reiän täytti Lefan harmistuksesta juomuille laskostunut pää. Veljen kihisevät silmät väistyivät kurkistusaukosta, ja pimeään autoon syöksähti tomuinen valokanki. Lefa jatkoi skrabaamista ulkona, minä sytytin tupakan. Sivuikkuna oli jäätynyt kiinni, valostuvan sisätilan täytti sinervä savu. Transitin moottori minun ja Lefan välissä väyrysi tuskallisesti ja hölskytti autoa. – Tarviitsä apua? lasin läpi kuului. Lefan tumman nahankin läpi näki, että se oli kiukusta punainen. – Tarviitsä häh apua? Tarrasin hyiseen hantaakiin ja työnsin oven auki niin kuin minkä hyvänsä inhottavan kappaleen, johon nyt on pakko koskea. Hyppäsin asfaltille. Se oli liukas. Ympärillä kohosi Pihlajamäen harmaita asuinpalikoita, joiden välissä kumpuili muhkuraista kalliota ja nakuja puita, joista kohtalainen prosentti näytti olevan, no, pihlajia. Aurinko tunki silmiin mäen päällä seisovan talon ikkunoiden kautta. Kalpealla taivaalla lentokone veti perässään valkoista laahusta. – Sä oot punainen, Lefa sanoi. Vastasin että jaa. Kun se sitten vain jatkoi raapimista ja kaapimista, tähdensin että autokin on punainen ja sinä myös, siellä jossain. Ja että on kylmä ja se saa meidän kalpeanaamojen posket punoittamaan ja että mikä väriterapia tästä nyt tuli. – Punaisuus on mielentila, se sanoi juhlavasti. Oli vaikea vastata siihen mitään. Jalkakäytävän vieressä kasvoi kärsineen näköistä ruusupuskaa, keskellä piikikästä sekamelskaa rapsahteli pörheä pikkulintu. Lefa sohi ikkunaa lohkeilleella parkkikiekolla ja ähisi jälleen, että tarviitsä apua. Vastasin että vaikea auttaa, kun ei ole apuvälineitä. Ja että mitähän semmonen virallinen, varrellinen raaputin maksaisi, ehkä kolme euroa. Ja että minkähän vaivan Transitin halliinajo olisi maksanut. Ja että ja että. – Vitustako mä tiesin että tulee joku takatalvi, veli jupisi. Totesin, ettei kysymys tainnut olla takatalvesta ja nyökkäsin samalla eteenpäin, ylämäkeen, matalan ja kaikin puolin mitättömän, tasakattoisen rakennuksen suuntaan. Siihen mahtui jo toimintansa lakkauttanut Siwa ja omakustannehintaisilla tuopeilla sinnittelevä anniskeluravintola, jonka nimi oli White Horse ja jonka sisätiloissa kaikki oli tavalla tai toisella ruskeaa: pöydät, tuolit, tuoppien sisältö, pizzojen täytteet, asiakkaiden hampaat, pakistanilaisen isännän iho. Ja Lefa. Ja kadulla Lefa sanoi nyt, että eiköhän tää ala piisata. Katsoin suttuista ikkunaa, josta jääsitko yhä peitti ainakin kolmasosan. Sisäpuolella kasvoi lisää hyistä floraa. Lefa kopisteli parkkikiekon värinsä menettäneeseen puskuriin ja livahti kumman nopeasti kuskin paikalle, hetken tuntui siltä kuin maailmaan olisi jäänyt reikä sen seisomasijoille. Kipusin toiselta puolelta perään. Autossa veli rupesi raapimaan tuulilasin sisäpuolta; hilseenomaiset valkoiset lastut ropisivat sen syliin ja sulivat näkymättömiin hetkessä. Kun se oli kai mielestään saanut työn päätökseen, se tarttui käsijarruun mutta irrotti sitten otteensa ja sanoi: – Jaa niin tosiaan. Vaihdettiin paikkoja. Kohdatessa väistin Lefaa pikkubussin keskikäytävälle. Veli haisi aamukänniltä ja nuhjaamiselta. Kysyin siltä, että mitenkä Suvi suloinen. – Ei joutunut armas aika, se sanoi. Kun enempää ei kuulunut, istuin kädet ohjauspyörällä ja odotin. Lopulta se täsmensi tarkoittaneensa täyttymyksetöntä, pitkäkestoista koitusta. Reservatusta. Oli vaikea muuta kuin jaa-ahtaa ja jälkilauselmoida, että pystyin elämään ilman täsmällisempiä lisätietoja. – Niin, se sitten sanoi ja katsoi äkkiä jotenkin haaveellisen näköisenä ulos näennäisesti putsaamastaan sivuikkunasta. Jalkakäytävällä alamäkeen luisuköpötti kamelinkarvatakkinen lierihattumies kahden värisevän vinttikoiran kanssa. Ei riittänyt, että elukat olivat tismalleen samannäköisiä, vaan niillä piti lisäksi olla samanlaiset punaiset toppatakit lihattomien keskivartaloidensa verhona. Kaiken kaikkiaan herraskaisherra jalosukuisine lemmikkeineen sopi heikosti siihen betonikehykseen. – Näinköhän noilla on samat nimet, Lefa huomautti ja nyöpäytti leveää nenäänsä koirien suuntaan. – Tai siis. Niin. Oikeastaan piti sanoa, että. Että. Sanoin että jaettä. – Ettätuota. Jaettä. Kiitti. Kiitos. Oikee kiitos, kiitos kun tulit, mä en ois pystynyt tässä kunnossa rattiin. Vastasin vain että veri on vettä sakeampaa, ainakin verikokeessa. Kumpaakaan ei hymyilyttänyt. Lopulta veli irtautui avautumismoodin ikeestä ja sanoi: – Jokohan mennään? Kaasuttelin Transitin sutien ylämäkeen. Mäen päällä oli käppyräisten mäntyjen, pihlajien ja laikukkaiden kerrostalojen piirittämä kääntöpaikka. Vähän turhan rivakassa uukkarissa peräpää heittäykse jäällä metrin verran jalkakäytävän puolelle, mutta oikeni sitten. Lattialla vieri sekalaista roinaa: pari pulloa, sormiparisto, kuulakärkikynä, paperiroskaa, yksinäinen vaaleanpunainen helistin. Kysyin Lefalta, että mikä toi helistin on. Se vastasi että listin. Rullasin alamäkeen. Mäki jäi nopeasti taakse. Keskustan suuntaan kääntyessä auringon vastapallo samensi härmeisen tuulilasin ja kaivautui kivuliaasti silmien taakse. Lattanan ostarin kohdalla avasin radion, kun Lefan suu alkoi taas käydä. Kanavia ei tahtonut löytyä. Kolmesta asemasta ensimmäinen soitti uskisveisuuta ja toinen jotain sellaista listakonejumppaa, jota tanssitaan ei välttämättä edes huumeiden, vaan votkan ja energiajuoman voimalla. Kolmas vaihtoehto, radioteatterihupaelma, tuntui aika etäiseltä sunnuntaiaamuna siitäkin huolimatta, ettei lepopäivää ollut tiedossa. Suljin laitteen. – Miks sä lopetit, ton radion? Lefa kysyi ja raapi tikkuista sänkeään. Käännyin valoissa keskustan suuntaan. Edellä kulkevan kauhtuneen Corollan meno oli lipsuvaa ja horjahtelevaa niin kuin auto olisi luistellut kesärenkailla ja kuski kaljapedillä. Takaikkunassa oli haalistunut tarra, jossa luki että poliisi on ystävä. Sanoin emmätiiä, ei sieltä tullu mitn. – Mitn nii mitn. Täsmensin että ei mitään järkevää. Puhu jotain. Puhu jotain järkevää. Lefa puhui. – Tuli muuten mieleen, se sanoi. Että toinoinniin. Toinoinniin, toinoinniintoistin. – Nih. Tai mulle jäi vaan joku tommonen, tommonen, tommonen. Aivomato. Kun mä sanoin että punainen, että sä olet punainen, nih, niin, mulle jäi se väri jotenki päähän, jäi väri päähän. – Mähän sanoin että sä olet punainen, vaikka sä olet ruskee. Lefa katsoi vähän aikaa jotenkin runollisin, eteerisin silmin eteenpäin, kaukaisuuteen joka kylläkin pysähtyi räikeänkukertavaan huoltoasemaan. Jarrutin alamäessä punaisiin valoihin, olikohan se nyt sitten oireellista, vaikea sanoa, mutta joka tapauksessa renkaat eivät pitäneet. Sai vengotella tosissaan, ettei päädytty ikätojotan perään. – Totta, veli sitten sanoi. – Sinänsä mielenkiintosta. Että. Ja että. – Ole kiltti ja lopeta. Kurkussa oli jotain ylimääräistä näljää, joka sai sanat kurisemaan korkeataajuuksisesti. Käänsin Transun jälleen oikealle, moottoritien rampille. – Niin että en mä sitä, mä vaan sitä. Lefa oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: – Voi vittu! Taas piste! Mä en toimi. No niin, mä siis vaan jäin miettimään sitä, että kyllähän punainen sisältyy niinku sanoisinko elimellisesti ruskeaan, ruskeessahan on niinku kaikki värit. No joo. En mä keksi tosta oikeastaan mitään tän syvempää. Eikä mun pitänyt edes puhua tosta ruskeesta, mä ajattelin punaista, näin punaista, tai siis kyllä mä oikeestaan vaan ajattelin sitä. – Herramunvereni, ähkäisin. – Punaista sekin. Niin siis, mä jäin vaan miettii sitä että toi punainen, nih, se on varmaan kyllä jossain kirjallisuudessa niinku eniten esiintyvä väri. Aattele vaikka kirjojen nimiä, paljonks niissä nyt on ruskeeta hä. Tai oranssia. Tai jotain vittu keltasta. – Purppuraa, sanoin. – Se myös. Punaista. Kysyin, että mitä niitä nyt sitten on. Äkkiä oltiin jo Kumpulassa, raitiovaunukiskot nuljuivat renkaiden alla. Olin juuri ehtinyt saada päähän sanan ”raitiovaunukiskot”, kun veli jatkoi saumattomasti aiheesta: – Sanooks sun mielestä stadilaiset ratikka, spora, skuru vai raitiovaunu? – Tosta puuttui spåra, sanoin ja yritin pyöristellä huuliteitse sitä ruottalaisoota. – Sitä paitsi onks toi joku mielipidekysymys? Ja mitä tapahtu yhtäkkiä niille kirjallisuusväreille? Mitä vittua? Miks mä kyselen koko ajan? – Ja niin siis, jos kysymys on tosiaan mielipide, tota, mielipidekysymyksestä, niin vastaan että raitiovaunu. Ja mitä siitä? Me ajetaan autolla. Mitä raitiotieliikenteestä? Taas mä kyselen. Taas me kysellään. Miks me kysellään? – Aja sivuun, veli sanoi. Oltiin Intiankadun kohdalla, edessä viisvitosen linja-auto lipisi pysäkiltä pois. Jostain syystä sen takaikkunaan ilmestyi säikähtänyt silmäpari, jonka piponverhoaman ympäristön perusteella sukupuolta oli mahdoton määrittää. Ajoin sivuun, ajoin pysäkille, pysähdyin pysäkille, oli vaikea sanoa miksi, ensimmäinen kysymys lässehti päässä, se että koko keskusteluketju oli mennyt alusta alkaen väärään suuntaan, se, se että, se että miksi aloitettiin stadilaisista, oli niitä muitakin, hesalaisia,...