Mähkä / Ahonen / Heikkilä Kulttuurihistorian tutkimus

Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan
1. Auflage 2022
ISBN: 978-952-68776-9-3
Verlag: Kulttuurihistorian seura
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, Band 17, 568 Seiten

Reihe: Cultural History - Kulttuurihistoria

Kulttuurihistoriallisesti suuntautunutta tutkimusta tehdään monilla humanistisen tutkimuksen aloilla. Tieteenalasta riippumatta humanistit etsivät vastauksia kysymyksiin, mitä on ihmisyys, kulttuuri, historia, yhteiskunta, ja miten tämä kaikki ilmenee ihmisten toiminnassa ja siitä syntyvissä lähteissä. Tässä teoksessa monitieteisyys ja tieteenalojen välinen vuorovaikutus toteutuvat monisyisesti. Kulttuurihistorian tutkimus: Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan pureutuu tutkimusprosessiin. Sen artikkelit esittävät havainnollisesti menetelmien yhteyden ja soveltamisen lähdeaineistoihin sekä osoittavat, miten menetelmän ohjaama lähdeanalyysi tekee mahdolliseksi tutkimuskysymyksiin vastaamisen. Kirjassa kootaan monipuolisesti yhteen tämänhetkistä kulttuurihistoriallista tutkimusta ja pohditaan, millaisia ovat humanistisen tutkimuksen ajankohtaiset kysymykset 2020-luvulla.

Autoren/Hrsg.

Mähkä, Rami

Ahonen, Marika

Heikkilä, Niko

Ollitervo, Sakari

Räsänen, Marika

Leseproben

Johdanto
MONINAINEN KULTTUURIHISTORIA
Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Rami Mähkä,
Sakari Ollitervo ja Marika Räsänen Mikä tekee meistä historiantutkijoita? Tätä kysyttiin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ensimmäiseltä vakinaiselta professorilta Veikko Litzeniltä marraskuussa 1982.1 Litzenin mukaan meistä tulee historiantutkijoita silloin, kun ryhdymme johdonmukaisesti kartoittamaan nykyisyydessä olevia jälkiä menneisyydestä. Hän ei kuitenkaan kuvannut tarkemmin niitä menetelmiä, joita tutkijat tarvitsevat menneisyyden jälkien kartoittamiseen ja käsittelemiseen. Litzen avasi innostuneesti ja laveasti haastattelijalle myös ajatuksiaan kulttuurihistoriasta ja tutkimusalan lähtökohdista. Hänelle kulttuuria oli kaikki se, miten ihmiset ovat kohdanneet elämän ja ympäristön aiheuttamia haasteita. Lisäksi Litzen puhui sellaisen todellisuudenkuvan välttämättömyydestä, joka auttaa tutkijaa sijoittamaan olennaisiksi kokemansa asiat menneisyydestä osaksi laajempaa kokonaisuutta, ja tähdensi samalla, että edellytetty todellisuudenkuva muokkautuu, kun tutkija perehtyy lähteisiin eli saatavilla olevaan tietoon menneisyydestä.2 Litzenin mukaan kulttuurihistorioitsijat ovat tekemisissä niin menneisyyden kuin nykyisyydenkin kanssa. Hän tunnisti tutkijoiden suuren vastuun ajatellessaan, että heidän laatimansa historiat vaikuttavat ihmisten käsityksiin kulttuureista ja siitä, miten menneet kokemukset luovat pohjan tulevaisuutta koskeville odotuksille.3 Kulttuurihistorioitsijana Litzen saattoikin sanoa, että ”[h]istoria on nykyisyyttä tutkiva ja menneisyydestä kertova oppiala”. Hän käsitti historian paitsi tieteeksi myös taiteeksi, koska se tulkitsee lähteistä saatavaa tietoa kertoakseen menneisyydestä.4 Nämä Litzenin neljä vuosikymmentä sitten esittämät ideat ja näkemykset eivät kuvasta vain syntyaikaansa, vaan ne ovat säilyneet osin muokkautuneina, toisin sanallistettuina tai sulautuneina uusiin ajatuksiin myöhemmissä kulttuurihistoriaa koskevissa keskusteluissa. Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta
Kansainvälinen keskustelu kulttuurihistorian teoreettisista ja menetelmällisistä vaikutteista ja ajankohtaisista suuntauksista on ollut vilkasta myös kuluvalla vuosituhannella.5 Se on heijastunut Suomeenkin ja tuottanut kotimaista metodikirjallisuutta. Ensimmäinen varsinainen suomalaisten tutkijoiden tekemä opas kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiin oli Metodikirja: Näkökulmia kulttuurihistorian tutkimukseen (1993). Sittemmin Suomessa sekä kulttuurihistorian luonteesta että sen tutkimusmenetelmistä on julkaistu useita artikkelikokoelmia: Kulttuurihistoria: Johdatus tutkimukseen (2001), Time Frames: Negotiating Cultural History (2002), Kohtaamisia ajassa: Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria (2003), Avaintekstejä kulttuurihistoriaan (2005), Kulttuurihistoriallinen katse (2010) sekä They Do Things Differently There: Essays on Cultural History (2011). Niin ikään Tulkinnan polkuja: Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä (2012) jatkoi kulttuurihistorian menetelmien ja lähestymistapojen yhteen kokoamista, esittelyjä ja pohdintoja. Maininnanarvoinen seikka suomalaisesta metodikirjallisuudesta on, että kulttuurihistoriaa on lähestytty pääosin kollektiivisesti, useiden kirjoittajien artikkelikokoelmissa. Tätä on pidettävä vahvuutena, sillä se on tuonut yhteen tutkijauran eri vaiheissa olevia kirjoittajia. Kulttuurihistorian tutkimus: Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan jatkaa tätä kollektiivisen tutkimuskeskustelun perinnettä keräämällä yhteen kulttuurihistorian tutkimukseen soveltuvia ajankohtaisia tutkimusmenetelmiä humanistisen tutkimuksen moniäänisyyttä painottaen. Kulttuurihistoriallisesti suuntautunutta tutkimusta tehdään monilla humanistisen tutkimuksen aloilla. Ylipäätään humanistiset alat ovat lähentyneet toisiaan yhteistyön merkeissä viime vuosikymmeninä, mikä on äärimmäisen tärkeää. Tässä teoksessa monitieteisyys ja tieteenalojen välinen vuorovaikutus toteutuvat monisyisesti. Tieteenalasta riippumatta humanistit etsivät vastauksia kysymyksiin, mitä on ihmisyys, kulttuuri, historia, yhteiskunta, ja miten tämä kaikki ilmenee ihmisten toiminnassa ja siitä syntyvissä lähteissä. Emme pyri tässä johdannossa määrittelemään tarkasti kulttuurihistoriaa; sen sijaan teos kokonaisuudessaan osallistuu keskusteluun kulttuurihistoriasta ja syventää ymmärrystä sen alati laajentuvasta kentästä. Mitä kulttuurihistoria sitten on? Vastausta voi alkaa hahmottaa kahdesta peruslähtökohdasta käsin. Se on ensinnäkin kulttuurin historian tutkimusta. Kulttuurihistoriassa kulttuuri ymmärretään ”laajasti”, eli kaikkina niinä tapoina, joilla ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Toinen tapa ymmärtää kulttuurihistoria on nähdä sen tutkivan historiaa kulttuurisesta näkökulmasta. Kulttuurihistorian eetoksen ytimessä on kulttuurin korostaminen historian ymmärtämisen tasona: menneisyyden ilmiöiden kulttuurisen luonteen ja rakentumisen tutkiminen. Kulttuurinen näkökulma viittaa kulttuurihistorian asemaan historiatieteiden kentällä, mutta se liittyy myös historian- ja kulttuurintutkimuksen murroksiin viime vuosikymmeninä.6 Tässä johdannossa ei ole mahdollista tarkastella yksityiskohtaisesti kulttuurihistorian tutkimuskohteiden ja -menetelmien erityispiirteistä käydyn kansainvälisen ja kotimaisen keskustelun lähihistoriaa, mutta voidaan kuitenkin tehdä joitain huomioita siitä, mitä kulttuurihistorian kenttään on luettu kuuluvaksi. Yhdysvaltalainen kulttuurihistorioitsija Lynn Hunt esimerkiksi esitti vuonna 1989 julkaistussa artikkelikokoelmassa The New Cultural History muutamia suuntaa-antaneita ajatuksia oppialasta. Hänen mukaansa kulttuurihistorian määritteleminen kulttuuristen tai kulttuurisesti ehdollisten käytäntöjen historiaksi – siis yksinomaan tutkimusaiheen tai -kohteen perusteella – ei ole hedelmällistä, mikäli tutkimus yksinomaan tuo esiin huomiota vaille jääneitä kulttuurisia käytäntöjä eikä tutkija pohdi tarkemmin niiden välisiä vuorovaikutussuhteita ja yhteyttä aikansa sosiaaliseen maailmaan.7 Huntin käsityksissä näkyvät kielellisen ja kulttuurisen käänteen ja niin sanottuihin suuriin kertomuksiin kohdistuneen poststrukturalistisen ja -modernin kritiikin vaikutukset. Hänelle uusi kulttuurihistoria tarkoitti sitä, että tutkijat tiedostivat entistä vahvemmin valitsemiensa analyysimenetelmien ja historian esitystapojen seuraamukset. Suurten historiallisten kertomusten, teorioiden ja selitysmallien rakentamisen sijasta uusi kulttuurihistoria esittäytyi menneisyyden ”lähilukuna” (close examination), jossa tutkija oli avoin sille, mitä lähiluku menneisyydestä paljastaisi.8 Kotimaista pitkän linjan keskustelua kulttuurihistorian tutkimuksen lähestymistavoista on mielekästä avata alan oppituolien kautta. Turun ja Lapin yliopistojen kulttuurihistorian oppiaineista kumpuavat tarkastelut ovat koskeneet muun muassa kulttuurihistoriaa näkökulmana menneisyyden ihmisten ajatteluun ja käytänteisiin. Tutkimukset ovat alleviivanneet niin ikään historian läsnäoloa ihmisten elämässä sekä muistamisen ja unohtamisen etiikkaa ja politiikkaa, kontekstualisointia tutkimuksen ehtona ja tuloksena, sukupuolten historiallisuutta, menneisyyden kokemis- ja elämismaailmojen moninaisuutta sekä tutkijan position reflektoinnin merkitystä.9 Kulttuurihistorian professorit ovat alusta lähtien luoneet näistä teemoista lähtökohtia kulttuurihistorian alan määrittelylle ja tämä keskustelu on edelleen syventynyt ja monipuolistunut 2000-luvulla. Esimerkiksi Marjo Kaartinen muistuttaa, että hänen edeltäjänsä Keijo Virtasen 1980-luvun jälkipuolella esittämä ajatus kokonaisvaltaisuudesta on tärkeä, eikä se tarkoita kaiken tutkimista, vaan kontekstualisointia, joka tuottaa kokonaisvaltaisuuden mahdollisuuden. Konteksti ei ole yksikkö vaan monikko, eikä konteksteja tule ottaa annettuina, vaan rakennettavina, sillä ne ovat ennen kaikkea tutkimustulos. Myös tutkijalla on oma kontekstinsa, mikä vaikuttaa hänen tulkintaansa.10 Kaartinen onkin painottanut, että...