Kataikko Väärin tutkittu - oikein hutkittu

1. Auflage 2024
ISBN: 978-952-80-7390-1
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 250 Seiten

Väärin tutkittu - oikein hutkittu on veret seisauttava tositarina sairaanhoidosta, hoitovirheistä ja potilaan oikeuksista Onko sairaanhoitomme tavoitteena hoitovirheet? Pettääkö valvonta? Onko potilaalla oikeusturvaa, vai liekö lupaus pelkkää harhaa? Teos koostuu viidestä osasta: Ensimmäinen, Veret seisauttava kevät kertoo keväästä joka tosiaan seisautti vereni. Toinen, Jäivätkö kivut leikkauspöydälle kertoo leikkauksen tuomista yllätyksistä. Kolmas, Hyytävä Alppimatka kertoo unelmalomasta ja sen tuliaisista. Neljäs, Surkastunut eksä kertoo kuinka yrittäjästä tuli entinen yrittäjä. Viides, Aamu Airiston kirveltää kertoo hyytävästä perinnöstä.

Kirjoittaja on entinen yrittäjä ja nykyinen kokemusasiantuntija. Lisäksi hän toimii vapaaehtoisena sekä vertaistukihenkilönä eri järjestöissä. Hän harrastaa luontoa, liikuntaa ja valokuvausta

Autoren/Hrsg.

Kataikko, Päivi

Leseproben

Veret seisauttava kevät
Positiivinen kuva sairaanhoidosta muuttui ja luottamus hyvään hoitoon laimeni. Ongelmani oli alkanut kytemään jo 14 vuotta sitten, kun oli tapahtunut se työtapaturma metsätöissä, jossa jäin puun ja kiven väliin. Vamman seurauksena jalkaani jäi laaja kudosvaurio sekä päivittäiset kivut. Lisäoireina sain astman, hengenahdistuksia ja päänsäryn. Joka aamu yskin ja oksensin verta, mutta ne katsottiin kuuluvaksi astmaan. Terveyskeskuksessa lääkäri oli asiallinen ja ymmärtäväinen; oli käynyt vakava tapaturma, jonka seurauksena olin vyötäröstä varpaisiin mustana. – Voi olla, että tuosta tulee vielä toimiva jalka, lääkäri totesi. Jäin sairaslomalle. Koska jalkani ei taipunut ollenkaan, vedin sitä perässäni. Sairasloman loputtua, suuntasin uudelleen terveyskeskukseen hakemaan sitä lisää. Lääkäri oli vaihtunut, ja vastassa oli meidän uusi omalääkäri Helmi Peltokoski. Sain häneltä astmalääkkeet hengenahdistukseen sekä lähetteen fysioterapiaan jalkaoireisiin. Varasin heti ajan kuntoutukseen, toivoen pääseväni palaamaan mahdollisimman pian takaisin töihin. Ensimmäisellä kuntoutuskäynnillä käytiin läpi esitietoja ja hoitosuunnitelmaa. – Oletko lukenut lääkärin kirjaukset? kysyi fysioterapeutti. – En ole, vastasin hölmistyneenä. Enhän ollut koskaan aiemminkaan lukenut. Luotin, että papereissa lukee ne asiat, joista vastaanotolla keskustelimme. – Haluatko saada ne? Minä voin käydä kopioimassa, hän tiedusteli vielä. – En tarvi, vastasin päättäväisesti. – Ehkä lääkärillä on ollut huono päivä. Voit kyllä pyytää ne jälkeenpäinkin, jos tulet toisiin ajatuksiin, hän täydensi. Fysioterapeutin tarjous jäi pyörimään mieleeni: miksi ja miksi? Tuntui todella oudolta, kun hän tarjosi lääkärin kirjauksia. En kuitenkaan kehdannut enää pyytää asiakirjoja, kun olin niin päättäväisesti todennut, etten tarvitse niitä. Kuntoutusjakson jälkeen kävin vielä Peltokosken vastaanotolla kertoen, ettei kuntoutus tuottanut toivottua tulosta. Sain lisää sairaslomaa ja lääkäri totesi: – Jalka kyllä paranee ajan kanssa. Sairasloman loputtua ei kiinnostanut enää tavata Peltokoskea, joten soitin terveyskeskukseen ja pyysin omalääkärin vaihtoa. Olin kuullut, että näin on joskus toimittu. Virkailija kuitenkin totesi seuraavasti: – Voidaanhan se vaihtaa, mutta huonomman saat tilalle. Ei sitä saa itse valita. Jätin vaihdon tekemättä, kauhistellen ajatuksissani minkälaisen saisin uudeksi omalääkäriksi. Kilpaurheilu jäi, mutta sain uuden harrastuksen, joka nieli kaikki rahani. Se ei ollut tennis, ei golf, eikä purjehdus, vaan lääkäribingo. Aloin etsimään lääkäriä, jolta saisin avun tapaturman aiheuttamiin ongelmiin. Kävin yksityisellä hierojalla hoidattamassa jalkaani, mutta hän tuumasi: – Tuohon en koske. Se on sen näköinen, jos siinä on vaikka tulppa ja se lähtee liikkeelle. Kuinka hieroja tuollaisia puhuu, ajattelin. Hänen työnsä oli hieroa, eikä olla lääkäri. Hierojan toteamus tulpasta jäi kaivertamaan mieltäni. Eihän minulla kuitenkaan voi sellaista olla, ajattelin. Aika kului, ja vuosia toivoin saavani jalkani kuntoon, kunnes luovutin. Olin joutunut keventämään niin harrastuksiani kuin töitäni. Astmalääkettä alkoi kulumaan aina enemmän ja enemmän, samoin Buranaa. Rasituksen jälkeen tuntui rinnassa outoa pistosta. Vähällä en koskaan ollut lähtenyt lääkäristä apua hakemaan, mutta nyt vointini alkoi olla niin huolestuttava, että aloin miettimään tosissani lääkäriin menoa. Mieleeni tulivat äidin oireet ennen hänen viimeistä matkaansa. Äiti valitti jalkakipuja, rintakipua ja hengästymistä. Kertoi kävelleensä sairaalassa yöllä sängyn ympärillä, kun jalat olivat niin levottomat ja kipuilevat, eikä veri kiertänyt niissä. Äiti kertoi myös mummolla olleen niin kovia kipuja jaloissa, että he lapset vuoron perään hieroivat ja hakkasivat mummon jalkoja. Öistä äiti sanoi, ettei ollut nukkunut moneen yöhön. Kaikki nämä tuntuivat kauhistuttavan tutuilta omalla kohdallani. Minullahan oli samat oireet kuin äidillä, ja nyt hän oli jo muuttanut rajan taakse. Vaikka olin aina pitänyt kunnostani hyvää huolta, nyt tuntui kuin olisin maailman huonokuntoisin ihminen. Alkutalvesta kävin vielä lumikenkäilemässä ja hiihtämässä, mutta jotain oli tapahtunut, jotain aivan käsittämätöntä. Viimeiset vaellukset lumikengillä tein tien vieriä pitkin, aivan kuin joku olisi sanonut, ettei kannata mennä yksin kauas. Vaistomaisesti myös ilmoitin kotona minne päin lähden lenkille, vaikka ennen vain lähdin sinne, minne nokka näytti, ja olin niin pitkään kuin jaksoin. Nyt liikuin vain kotipeltoja edestakaisin, sillä näköyhteys kotiin tuntui turvalliselta. Eräällä hiihtolenkillä tapahtui outoja. Hiihtäessäni sulan kosken reunaa, jähmetyin hetkeksi paikalleni, jolloin ajantajuni hävisi, enkä tiedä kuinka kauan olin siinä. Päässäni pyöri sekavia tuntemuksia, kuin maailma olisi alkanut pyörimään takaperin. Mietin, selviänkö lenkiltä kotiin, joka näkyi jo pellon reunassa. Työt jäivät pääosin tekemättä, ja tein vai pakolliset. Lampaat tietysti täytyi ruokkia, muuta karjaa ei enää onneksi ollut. Metsää olisi pitänyt talven aikana harventaa, mutta jo ajatus ruumiillisesta työstä kauhistutti. Huilaan tänään ja menen huomenna -ajatuksella siirsin töitä päivästä toiseen. Olin jo aikoja sitten sanonut miehelleni: – Jos pyörryn, soita ambulanssi. Hän alkoi myös olla huolissaan tilanteestani ja pelkäsi, etten lähtisi lääkäriin, vaikka olisin kuolemansairas. Nyt oli kuitenkin pakko soittaa terveyskeskukseen, josta ajan sain viikon kuluttua. Vointini huononi päivä päivältä, ja yleiskunto oli lähes nollassa. Rintakivut lisääntyivät, jalkoja ja päätä särki sekä henkeä ahdisti. Yhtenä päivänä jaksoin käydä ulkoilemassa, mutta toinen meni levätessä. Kolmantena päivänä, kun kävin vähän liikkumassa, jouduinkin huilaamaan jo kaksi päivää. Yli kymmeneen vuoteen en ollut käynyt terveyskeskuksessa aiemman kokemuksen lamaannuttamana. Maaliskuun yhdeksäntenä päivänä oli aika nykyiselle omalääkärille Marja Kinnakselle. Kerroin yleiskunnon heikentyneen huomattavasti, sekä hengästyväni jo pienestä rasituksesta. Päätä särki ja oli jotenkin outo, sumuinen tunne aivoissa. Vilunväreet ryömivät kehossa, pyörrytti ja totaalinen väsymys vei viimeisetkin voimat. Väsytti yöllä ja väsytti päivällä, mutta koskaan en nukahtanut. Haukoin happea suu ammollaan, mutta en saanut kuitenkaan sitä tarpeeksi. Hengittäminen viilsi keuhkoja aivan kuin olisin nielaissut litran jäitä. Niissä oli myös outoja kouristuksia. Jalat olivat vaivanneet jo tapaturmasta asti. Ne olivat jotenkin levottomat, aivan kuin suonissa vipeltäisi muurahaisia. Eniten olin huolissani paineen tunteesta rintakehällä sekä rintakivuista, joihin olin kokeillut aspiriinia. Tunsin siitä olevan apua enemmän kuin muista särkylääkkeistä. Tunne vahvisti epäilyni vakavasta sairaudesta. Pientä oireilua oli ollut jo pitkään, mutta ajattelin mennä lääkäriin vasta, kun tulee jokin vakava sairaus. Oikeastaan olin kulkenut jo kauan pilleri taskussa, siis aspiriini mukana aina esimerkiksi lenkillä. Alkuun tuntui kuin hyttynen olisi pistänyt rintaan ja olisi tehnyt mieli raapia ihoa. Eihän talvella voi olla hyttysiä, ajattelin. Pistoksia alkoi ilmaantua aina tiheämmin, ja ne olivat myös voimakkaampia. En jaksanut enää edes postia hakea huilaamatta välillä....