Chateaubriand Atala

1. Auflage 2018
ISBN: 978-952-5710-73-1
Verlag: Faros
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 128 Seiten

"Yö oli hurmaava. Ilmojen haltijatar heilutti sinisiä, männyntuoksuisia hiuksiaan, ja kaikkialla leijui vieno ambran tuoksu..." François-René de Chateaubriandin (1768-1848) Atala on mestariteos, intohimoinen ja traaginen rakkaustarina kahdesta intiaanista, jotka vaeltavat villin luonnon keskellä ja kohtaavat lopulta julman kohtalonsa. Chateaubriand on kirjallisuuden historian jättiläinen, jonka vaikutukset ulottuvat Victor Hugohon ja Gustave Flaubertiin asti. Hän ehti elää niin pakolaisena kuin poliitikkonakin, mutta jälkipolvet muistavat hänet - paitsi gastronomisista harrastuksistaan - ennen kaikkea romanttisen intohimoisista kirjallisista töistään. Kuolemansa jälkeen Chateaubriand herätti vielä huomiota tarkkasilmäisenä muistelmakirjailijana teoksellaan Muistoja haudan takaa (1849-50), mutta maineensa hän loi sellaisilla tunteikkailla keromuksilla kuin Atala (1801) ja René (1802). Esikoisromaani Atala oli aikalaisten mielestä sensaatio. Pohjois-Amerikan intiaanien pariin sijoitetusta tarinasta tuli kulttiteos, josta tehtiin lukemattomia maalauksia ja näyttämösovituksia. Hannu Salmen suomennos ilmestyy nyt toisena, pehmeäkantisena painoksena.

François-René de Chateaubriand (1768-1848) oli kirjailija, poliitikko ja diplomaatti. Hän oli romantiikan tienraivaajia Ranskan kirjallisuudessa. Chateaubriandin tunnetuimpia teoksia ovat pienoisromaanit Atala, René, Viimeinen Abenserragi sekä muistelmateos Muistoja haudan takaa.

Autoren/Hrsg.

Chateaubriand, François-René De

Leseproben

Prologi

Ranska omisti kerran Pohjois-Amerikassa valtavia alueita. Ne ulottuivat Labradorista Floridaan ja Atlantin rannoilta vuoristoisen Kanadan kaukaisimmille järville saakka. Neljä suurta jokea, joiden alkulähteet olivat samassa vuoristossa, jakoivat tämän laajan maan: Saint Laurent, joka katoaa itään samannimiseen lahteen, Ouest, joka kuljettaa vetensä tuntemattomaan mereen, Bourbon, joka syöksyy etelästä pohjoiseen kohti Hudsoninlahtea, ja Meschacebé (Mississippi), joka virtaa pohjoisesta etelään ja laskee Meksikonlahteen.

Viimeksi mainittu, toista tuhatta peninkulmaa pitkä virta hedelmöittää ihastuttavaa seutua, jota Yhdysvaltojen asukkaat kutsuvat Uudeksi Eedeniksi ja jolle ranskalaiset ovat antaneet kauniin nimen Louisiana. Tuhannet muut joet, Meschacebén sivujoet, Missouri, Illinois, Akanza, Ohio, Wabache ja Tenase, lannoittavat sen liejua ja hedelmöittävät sen vesiä. Kun tulvat talvella paisuttavat nämä joet ja myrskyt kaatavat kokonaisia metsiä, irtireväistyt puut kerääntyvät rantavesiin. Ennen pitkää lieju liimaa ne yhteen, köynnökset punovat ne toisiinsa, ja lopulta kasvit, jotka työntävät juurensa kaikkialle, sinetöivät kokonaisuuden. Vaahtopäiden kuljettamina ne liukuvat Meschacebéa alas: ne työntyvät virran tempaamina Meksikonlahteen, juuttuvat hiekkasärkille ja jakavat joen suiston osiin. Silloin tällöin virta kohottaa äänensä syöksyessään vuorilta ja levittäessään tulvivan vetensä metsien pylväsriveille ja intiaanihautojen pyramideille asti. Sellainen on erämaan Niili. Mutta aina maisemissa yhdistyvät sirous ja jylhyys. Samalla kun päävirta raahaa honkien ja tammien ruumiita merta kohti, kahden sivujoen rannoilla voi nähdä pistioiden ja lumpeiden kelluvia saaria, joista keltaiset ruusut nousevat kuin pieniltä paviljongeilta. Vihreät käärmeet, siniset haikarat, ruusunpunaiset flamingot ja pikkukrokotiilit matkustavat näissä kukkaisveneissä, ja levitettyään tuuleen kultaiset purjeensa siirtokunta rantautuu uinuen syrjäiseen lahdenpoukamaan.

Meschacebén rannat tarjoavat mitä hämmästyttävimmän näkymän. Virran länsipuolella avautuu silmänkantamattomiin savanni, jonka kaukaisuuteen haihtuvat vehreät aallot näyttävät kurkottavan kohti taivaan sineä ja sulautuvan siihen. Suunnattomalla preerialla voi nähdä kolmen neljän puhvelin laumoja samoilemassa päämäärättömästi. Toisinaan vuosien rasittama biisoni halkoo aaltoja käydäkseen nukkumaan korkean ruohikon suojaan jollekin Meschacebén saarelle. Kahden puolikuun koristama pää ja vanha, liejuinen parta voisivat erehdyttää luulemaan sitä virran jumalaksi, joka luo tyytyväisiä silmäyksiä aaltojensa mahtiin ja rantojensa kesyttömään, yltäkylläiseen vehreyteen. Tällainen on maisema joen läntisellä puolella, mutta näkymät muuttuvat vastarannalla ja muodostavat sille ihailtavan kontrastin. Virran juoksun ylle kaartuvina, kallioille ja vuorille ryhmittyneinä, laaksoihin siroteltuina sulautuvat toisiinsa kaikenmuotoiset, -väriset ja -tuoksuiset puut, risteytyvät yhteen ja kohoavat yläilmoihin, katseita uuvuttaviin korkeuksiin. Villit viiniköynnökset, bignoniat ja kolokvintit takertuvat puiden runkoihin ja kapuavat niiden haaroja pitkin ylös. Ne kiipeävät oksien kärkiin asti, heittäytyvät vaahterasta tulppaanipuuhun, tulppaanipuusta salkoruusuun, ja muodostavat tuhansia luolia, tuhansia holvikaaria, tuhansia pylväskäytäviä. Harhailtuaan puusta puuhun liaanit ylittävät useasti joen uoman ja laskevat sen ylle kukkaissillan. Tämän rehevyyden povesta kohottaa magnolia kiinteän keilansa. Se kurkottaa laajat valkoiset kukintonsa ylimmäs ja hallitsee koko metsää, eikä sillä ole muuta vihollista kuin palmupuu, joka sen kupeessa huojuttelee vehreitä viuhkojaan.

Moninaiset eläimet, jotka Luojan kämmen on tähän tyyssijaan laskenut, levittävät lumousta ja elinvoimaa. Puistokujien kaukaisuudessa voi nähdä viinirypäleiden juovuttamien karhujen horjuvan jalavien oksilla, karibujen kylpevän lammessa ja mustien oravien kisailevan tuuheassa lehvistössä. Voi nähdä matkijalintujen ja varpusen kokoisten naurukyyhkysten laskeutuvan mansikoiden punaamalle ruohomatolle tai keltapäisten viherpapukaijojen, purppuraisten tikkojen ja tulenkarvaisten kardinaalilintujen kiipeilevän korkeissa sypresseissä, voi nähdä kolibrien säihkyvän Floridan jasmiineissa ja metsän holveissa riippuvien, liaanien lailla keinuvien linnustajakäärmeiden sihisevän.

Jos joen vastarannan savannilla kaikki on hiljaista ja levollista, täällä vallitsee liike ja kohina: nokan kopautukset tammen runkoon, marssivien, pureskelevien ja hedelmien kiviä hampaidensa välissä rusentavien eläinten synnyttämät rasahdukset, aaltojen kohina, voimattomat valitukset, kumeat karjaisut ja pehmeät kujerrukset kaikuvat erämaan lempeässä ja kesyttömässä harmoniassa. Mutta kun tuulenhenki sattuu elähdyttämään tätä syrjäistä seutua, huojuttamaan roikkuvia kerrostumia, hämmentämään valkoista, taivaansinistä, vihreää ja ruusunpunaista runsautta, sekoittamaan kaikki sen värit ja sulattamaan yhteen kaikki sen äänet, silloin syntyy metsien uumenista hämmästyttävä meteli ja silmien eteen ilmestyy sanoinkuvaamattomia näkymiä. Minun olisi turha yrittää pidempään kuvata niitä sellaisille, jotka eivät milloinkaan ole kulkeneet halki luonnon koskemattomien ketojen.

Sen jälkeen kun isä Marquette ja kovaonninen La Salle1 olivat löytäneet Meschacebén, ensimmäiset ranskalaiset, jotka olivat asettuneet Biloxiin ja Uuteen Orléansiin, liittoutuivat natchez-intiaanien kanssa. Tämän heimon mahtia ei niillä tienoin kukaan kyseenalaistanut. Sittemmin tosin tora ja kateus saattoivat vieraanvaraisen alueen verisesti häpeään. Alkuasukkaiden keskuudessa eli vanhus nimeltä Chactas (”Sointuva ääni”), jota ikänsä, elämänviisautensa ja tietämyksensä tähden pidettiin erämaan patriarkkana ja suosikkina. Kuten kaikki ihmiset, hän oli saavuttanut hyvän elämän vastoinkäymisten kautta. Tieto hänen onnettomuuksistaan ei ollut kiirinyt vain uuden maailman metsissä: se oli kantautunut Ranskan rannoille asti. Hän oli julman epäoikeudenmukaisuuden seurauksena joutunut kaleeriorjaksi Marseillehin. Päästyään vapauteen ja tutustuttuaan Ludvig XIV:een hän oli keskustellut vuosisatansa suurmiesten kanssa ja oli todistamassa Versailles’n juhlia, Racinen murhenäytelmiä ja Bossuet’n hautajaispuhetta. Villi oli sanalla sanoen kokenut aikansa loisteliaimmat hetket.

Monien vuosien jälkeen, palattuaan kotimaansa helmaan, Chactas saattoi vihdoin nauttia levosta. Taivas kuitenkin kahdehti hänen rauhaansa, sillä vanhus oli tullut sokeaksi. Nuori tyttö saatteli häntä Meschacebén rannoilla kuin Antigone opastaessaan Oidipusta Kyteralla tai Malvina ohjatessaan Ossiania Morvenin kukkuloilla.

Chactas rakasti ranskalaisia, vaikka nämä olivat koetelleet häntä lukemattomin vääryyksin. Hän muisteli tavan takaa vierailuaan Fénelonin luona ja toivoi voivansa tehdä vastapalveluksia hyveellisen isäntänsä maanmiehille. Tähän tarjoutuikin oivallinen tilaisuus. Vuonna 1725 saapui Louisianaan niin intohimojensa kuin epäonnensakin ajamana ranskalainen nimeltä René. Hän kulki vastavirtaan Meschacebéä pitkin aina natchezintiaanien maille asti ja vaati päästä heimon soturiksi. Chactas kuulusteli häntä ja huomattuaan ratkaisun järkähtämättömäksi otti nuorukaisen pojakseen ja antoi tälle puolisoksi Celuta-nimisen intiaanitytön. Vain hieman häiden jälkeen villit valmistautuivat majavajahtiin.

Vaikka Chactas olikin sokea, vanhusten eli sachemien neuvosto valitsi hänet metsästysretkikuntaa johtamaan, niin paljon intiaanit häntä kunnioittivat. Rukoukset ja ruokarituaalit alkoivat. Poppamiehet tulkitsivat unia, manitoulta kysyttiin neuvoa, tupakkaa uhrattiin, hirvenkielifileitä käristettiin, tulen räiskyntää tarkkailtiin haltijoiden tahdon selvittämiseksi, ja vihdoin lähdettiin, kun ensin oli nautittu pyhän koiran lihaa. René vaelsi ryhmän mukana. Vastavirtausten ansiosta kanootit pääsivät nousemaan Meschacebéä ylös ja tulivat Ohiojoen uomaan. Oli syksy. Kentuckyn...