Amnell Vakoilijoita pikkukaupungissa

1. Auflage 2018
ISBN: 978-952-80-1221-4
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 204 Seiten

Tässä kaupungissa ei murhata, ei ole murhattu kahteenkymmeneen vuoteen, sanoo rikoskomisario Onni Pajala, kun hänelle ilmoitetaan, että tyttökoulun naisrehtori on löydetty varhain sunnuntaiaamuna kuolleena pitkät veriset sakset pystyssä rinnassa. Pienen puutalokaupungin poliisilaitos tuhoutui talvisodan suurpommituksessa, ja rikoskomisarion työpaikkana on kauppahallin yläkerran entinen kahvila. Ainoa autokin on korjattavana. Pajalan paineita lisää se, että seuraavana päivänä saapuu Helsingistä uusi poliisipäällikkö. Kaikille on pian ilmiselvää, että vt. poliisipäälliköksi lähetetty nuori lainopin kandidaatti Mihail (Misha) Pasternak on rakastunut kauniiseen Maila Winteriin, jota epäillään rikkaan sukulaisensa murhasta. Tarina vie myös Stalinin viimeisten vuosien Pietariin ja Moskovaan.

Filosofian maisteri Anna Amnell on Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen Nuorisokirjailijoitten jäsen. Anna Amnell vietti lapsuus- ja kouluvuotensa Iisalmessa. Hän oli American Field Service -vaihto-oppilaana USA:ssa, suoritti high school -päästötutkinnon ja sen jälkeen ylioppilastutkinnon Suomessa. Hänellä on Suomen ja Kanadan kaksoiskansalaisuus. 1990-luvulla ilmestyneet Aurora-kirjat kertovat suomalaistytön elämästä Torontossa ja Helsingissä sortovuosien aikana. Lucia ja Luka on Anna Amnellin seitsemäs historiallinen nuorisoromaani. Kiehtova ja jännittävä tarina 1500-luvun elämästä pohjautuu kirjailijan tarkkoihin tutkimuksiin renessanssiajasta. Fiktiivisen Lucia Olavintyttären aikaisemmista vaiheista kertovat kirjat Pako Tallinnaan ja Kyynärän mittainen tyttö, joka oli Lasten LukuVarkaus 2005 -finalisti. Kirjailijan uusin teos "Vakoilijoita pikkukaupungissa" on julkaistu huhtikuussa 2018.

Autoren/Hrsg.

Amnell, Anna

Leseproben

7.

Pikkukaupungin rautatieasema oli matala valkoinen puutalo, samanlainen kuin Huopalahden kauppalan asema Helsingin lähellä. Asemalta lähti kaupunkiin leveä katu, jonka alkupäätä reunustivat kituliaat puistolehmukset. Pirssiautoilijat seisoskelivat aseman edessä olevalla aukiolla odottamassa lauantain pikajunalta tulevia matkustajia. Melkein kaikki pirssiautot olivat vanhoja 1930-luvun autoja, jotkut hieman kolhiintuneita. Mailan äidin serkku rehtori Salo seisoi siistissä kävelypuvussa vaaleat hiukset laineilla kuin Suomi-Filmin tähdellä uuden mustan auton vieressä ja jutteli pirssiautoilijan kanssa.

– Siellähän sinä tulet. Varasin pirssiauton, kun arvasin, että sinulla on kannettavaa. Kun pirssiauto lähti liikkeelle, Unelma selosti: –Tämä kaupunki, silloinen kauppala, suunniteltiin 1800-luvulla venäläiseen tyyliin. Siksi kadut ovat leveitä, talot matalia ja pihapiirit suuria. Täällä on avaraa, pidän siitä.

Kadun varrella oli vain muutama monikerroksinen rakennus kuten Hotelli Seurahuone ja pari pankkia. Auto hidasti vauhtia, sillä edessä oli tietöitä. Sitten auto kääntyi vasemmalle, kadulle jossa oli koivukuja keskellä.

– Pääkatu Pohjolankatu, sanoi Unelma. – Kiertäkää virran sillan vierestä, pyysi hän pirssiautoilijaa.

Valkoisen puusillan vasemmalla puolen näkyi muutama rantahuvila ja virran partaalla lähellä rautatiesiltaa uimahuone, jonka laiturilta oli joitain miehiä sukeltamassa. Auto kääntyi torinkulmasta ja tuli lisää mantelinvärisiä ja haalistuneenkeltaisia matalia puutaloja, pihapuutarhoja, leveä ruohoa kasvava mäki, jossa oli heiniä seipäillä ja lehmä laitumella ja mäellä lehmän takana korkea valkoinen kirkko. Järven puolella oli puisto, jossa oli jugendtyylinen kioski ja sitten pitkä kivinen laivalaituri.

– Tänne tulivat ennen höyrylaivat. Joka paikkaan pääsi laivalla. Pietariin asti. Mannerheimkin kävi Runnilla kylpylässä. Se oli ennen sotaa, kun oli nousukausi.

– Tuossa on funktionalistinen rantapaviljonkimme. Siellä on pukuhuoneet kesällä uimiseen, talvella luisteluun. Unelma näytti matalaa valkoiseksi maalattua rakennusta.

– Se on niin kuin jostakin modernista elokuvasta, sanoi Maila ja ajatteli, että täällä oli eletty ennen sotia hienoa elämää.

Hiekkarannan takana oli sinisenä kimalteleva järvi ja vastapäisellä rannalla kellertävinä hohtavat pellot ja kaukana siintävät vuoret ja metsät. Ylös mäkeä, oikealla ja vasemmalla lisää puutaloja ja punaruskeasta tiilestä tehty vesitorni, jossa oli kello. Kauempana näkyi arvokas kivitalo, kaupungin lyseo. Se seisoi edustavalla paikalla, hallitsi koko kaupunkikuvaa ja näkyi maaseudulle asti, josta suurin osa oppilaita tuli.

– Huvilakaupunki, Maila sanoi.

– Idyllinen ja turvallinen. Varsinkin tämä järvenrantakatu on erityisen rauhallinen asuinpaikka, sanoi Unelma-serkku, kun käännyttiin Rantatielle.

Äiti oli ihmetellyt, miksi Unelma oli palannut pikkukaupunkiin asuttuaan kauan Helsingissä ja ulkomailla. Oliko syynä se, että hän oli perinyt joltakin vanhapiikatädiltä tämän talon niin kuin paljon muutakin omaisuutta? Mailan äiti oli syystä kateellinen serkulleen, vaikka koetti peittää sen. Talo näytti ulkoapäin pieneltä, mutta oli sisältä tilava ja hienosti kalustettu. Talossa oli nykyaikaisesti varustettu keittiö, perinteinen ruokasali ja sali, joiden välissä oli leveä huoneen korkuinen paljeovi sekä vierashuone ja vesiklosetti sitä vastapäätä.

Vierashuone oli nyt Mailan huone, pitkulainen kamari, jossa oli samanlainen kirjoituslipasto, kuin Mailalla oli kotonaan, matala tyhjä kirjahylly, jossa oli lasiovet sekä valkoinen rautasänky, jossa oli paksu patja ja valkoinen virkattu päiväpeitto. Se oli ollut rehtorin työhuone. Keittiön takana oli kotiapulaisen huone, mutta tämä oli vielä kesälomalla maataloustöissä kotitalossaan.

Talon toisessa päässä oli rehtorin makuuhuone, jossa oli komea mahonkinen antiikkivuode, tyylikkäät pitsiverhot pihan puolen leveässä ikkunassa ja sen edessä liinaton pitkä pöytä, jolle oli siirretty nykyisestä Mailan huoneesta kaikenlaista konttoritavaraa: kirjoituskone, ruskea lasinen mustepullo, samanlainen kuin kansakouluissa, imupaperia, konekirjoituspaperia, kalkeeripaperia, pitkät sakset paperin leikkaamiseen, korjausnestettä, liimapullo ja pensseleitä lasipurkissa.

Makuuhuoneen vieressä oli kylpyhuone, jossa oli valkoinen tassujalkainen posliiniamme ja pyöreä antiikkipeili. Makuuhuone oli keittiön lisäksi ainoa nykyaikainen huone, muu talo oli kuin museo.

– Ota kylpy ja lepää vähän. Tapaat illalla työtovereitasi lyseon rehtorin kutsuilla. Olemme ajatelleet pitää syksymmällä iltapukujuhlat Metsästys- ja kalastuskerholla. On aika unohtaa sota ja alkaa taas nauttia elämästä.

– Junassa oli kuuma, Maila sanoi. – Menisin mielelläni uimaan.

– Mene toki. Tämä saattaa olla viimeisiä uimapäiviä. Hiekkaranta on matala ja pehmeä, paviljongissa on pukuhuoneet. Aallonmurtajan toisella puolen vastapäätä oluttehdas Oivaa ja Luuniemen rantaa vesi on syvempää ja kylmempää. Älä sukella laiturilta. Eräs nuori tyttö kuoli, kun löi päänsä uppotukkiin.

– Luuniemi. Kammottava nimi.

– Ihmiset veivät vainajansa sinne niemen kärkeen, kun seudulla ei ollut vielä hautausmaita. Onhan siellä nykyäänkin korkea kasa luita nahkurin talon takana.

– Hyi, mihin niitä tarvitaan? Maila kysyi.

– Jauhetaan lannoitteeksi, tehdään liimaa. Niin luulen. Englannissa luita käytetään posliinin tekemiseen. Minullakin on yksi teekalusto luuposliinista. Muistaessani sanon jo nyt, että herätä minut huomenna vaikkapa seitsemältä tai heti, kun itse heräät. Nukun tavallisesti sunnuntaisin puoleen päivään asti. Tehdään aamukävely rantoja myöten. Nukun nyt vähän ennen lyseon rehtori Salosen kutsuja.

Maila tajusi heti, että Unelmasta ei olisi paljon seuraa, sillä hän kohteli Mailaa kuin oppilaitaan.

Vesi oli ihanan pehmeää ja lämmintä.

– Siinä oli tyttölyseon uusi rehtori ja sen sukulaistyttö, joka tuli tänne opettajaksi, kertoi pirssiautoilija Lappalainen silmälasipäiselle tytölle. Tämä raahasi isoa matkalaukkua samasta päiväjunasta, jolla Mailakin oli tullut. – Rehtorit ovat etsineet kissojen ja koirien kanssa tänne englannin opettajia. Ennen lyseossa opetettiin saksaa. Minunkin aikana, kun kävin keskikoulun. Kun Hitler heitti veivinsä, ei enää kelpaa saksa. Jenkkien kieltähän meijän poikakin haluaa oppia.

– Minäkin olen tullut tänne englanninopettajaksi, sanoi silmälasipäinen tyttö ja pyysi viemään Pohjolankadun ja Savonkadun kulmaan.

– No, sinne ei ole pitkä matka, sanoi Lappalainen ja nosti matkalaukun auton peräkonttiin. Onpa raskas laukku noin pienen naisen kannettavaksi, hän ajatteli.

– Tuossa on se aseman pommisuoja. Kauppahalliin perustettiin sota-aikaan ammuslataamo. Hallikauppiaat ajettiin pitämään kojujaan elokuvateatteriin. Eipä aikaakaan, kun Moskovan Tiltu paasasi propagandaratiossa Ootte perustaneet ammuslataamon. Oottakaa vaan, kohta tulloo pommi. Ja pommi tuli. Eikä vaan yks, niitä tuli linjassa, roppakaupalla. Ilmassa lenteli ihmisenkappaleita.

Lappalainen katui, että oli ehkä vähän liioitellut tapahtumaa, jonka selosti kaikille vieraspaikkakuntalaisille. Mutta sellaista se oli ollut. Tämä ei ollut mikä hyvänsä pikkukaupunki. Tämä oli sankarillinen kaupunki, jota oli pommitettu enemmän kuin monia muita kaupunkeja.

Silmälasipäinen tyttö sulki silmänsä.

– Sellaista oli sota, sanoi pirssiautoilija. – Tämä on rautateitten risteys, siksi vihollinen tätä pommitti niin paljon, yksitoista kertaa. 41 ihmistä kuoli. Ne halusivat panna tämän paikkakunnan ihan maan tasalle. Poliisilaitos meni torin varrelta. Synnytyslaitokseenkin osui virranrannalle, mutta sinne ei tullut ihmisvahinkoja, paloi poroksi vain irtaimisto ja kaikki paperit.

– Paloivatko syntymätodistukset?

– Tietysti paloivat. Mutta kastettujen kirja on tallessa kirkon tulenkestävässä...